Vuosikymmeniä olen elänyt, mutten vielä yhteenkään puolueeseen kuulunut. Asia on ajankohtainen näin kuntavaalien kynnyksellä ollessani ensi kertaa ehdolla ja tehdessäni tätä sitoutumattomana.

Olen miettinyt ehdolleasettumista pitkän aikaa. Puoluepolitiikka ja puolueista soveltuvimman valitseminen on silti tuntunut vaikealta ja ehdolleasettumisajatus on tästäkin syystä jäänyt toteuttamatta. Yleismaailmallista viisautta minulla ei ole asiasta antaa, mutta joitakin otsikoita sentään löysin. Niistä päätellen en olisi aivan yksin.

Toinen jutuista on Ylen tekemä Taru Turusen haastattelu vuodelta 2011. Tässä jutussa silloinen Kokoomuksen puoluesihteeri Turunen arvioi ettei ongelma ole ihmisten liiallinen hinku puolueiden jäseniksi. Vaikka tapahtuneesta on vuosikymmen pystyn samastumaan tähän yhä. Turusen mukaan pulma ei ole siinä, että ihmiset hakisivat samanaikaisesti kovin moneen puolueen jäseneksi vaan se, ettei haeta yhdenkään.[1]

Viitisen vuotta tuoreampi eli kirjoitushetkellä vaivaiset viisi vuotta vanha artikkeli kertoo trendin yhä tuolloin säilyneen samana. Suomen Akatemian haastattelu Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori Heikki Paloheimosta vuodelta 2016 kertoo, että tuolloin puolueisiin olisi kuulunut noin kolmesataatuhatpäinen (300000) joukko suomalaisia. Trendi saattaa olla muuttunut, mutta pidän uskottavana suuruusluokan säilyneen samana. Viimeisen 30 vuoden aikana puolueisiin kuuluvien määrä on puolittunut, kertoo Paloheimo, joten lukema saattaisi nykyään olla pienempikin.[2]

Paloheimo kertoo omassa tekstissään siitä, kuinka puolueet ovat yhä suosion alenemisestaan huolimatta pysyneet poliittisen vallan linnakkeina. Puolueilla on omat organisaationsa ja keskinäiset suhteensa, joiden pohjalta saatetaan tehdä päätöksiä ulkopuolelle näkymättömästi. Esimerkkeinä tällaisesta vallasta ja poliittisesta sopimisesta ovat erilaiset virkanimitykset, joita saatetaan tehdä näennäisesti asia kieltäen ja pätevimpiin hakijoihin päätyen, vaikka rajaavana ykköskriteerinä olisikin hakijan puoluekirja. Kohuja näistä nousee säännöllisesti, nostan esimerkkinä Helsingin Sanomien Marjutta Liitenin kommentin, jossa hän pui poliittisten virkanimitysten arkipäiväistymistä viitaten muun muassa tapaukseen keskustan Kimmo Tiilikainen ja Geologian tutkimuskeskus GTK.[3]

Puolueen jäsenyys voi siis avata ovia ja olla siksi kannattava investointi. Se voisi olla sitä minullekin. Syy miksi en ole tätä harppausta tehnyt on siinä, etten koe mitään puoluetta sen arvoisena, että antaisin sille ainutkertaisen luottamuksenosoitukseni. Jos löytäisin täysin näköiseni puolueen, miksen näin saattaisi tehdä, mutta tähän saakka ne ovat parhaimmillaankin olleet lähempänä ei-vastenmielistä kuin aivan täydellisen ihanaa.

Toisin kuin Turunen, en pidä ongelmana niinkään sitä etteivät ihmiset valitse itselleen puoluetta. Vaikka sitten vähiten pahasta. Pidän ongelmana sitä, että valinta pitäisi tehdä vain yhteen sitoutuen. Mikäli voisin valita kuulua useaan puolueeseen samanaikaisesti muuttuisi valintatilanne asetelmaltaan toisenlaiseksi. Ei tarvitsisi valita joukosta parhaiten itselleen sopivaa vaan voisi valita parhaiten itselleen sopivat.

Sivuhuomiona tilanne on nykyään samanlainen monessa muussakin tilanteessa nykyaikana. Kaikilla ei ole useita samanaikaisia työ- opinto- ja parisuhteita, mutta monella on. Miksi suhteen poliittiseen puolueeseen pitäisi olla näitä vakavampi ja sitovampi?

Kuntavaaleissa 2021 hain ehdolle Feministisen puolueen listoille siksi, että heillä oli Tampereella valmis lista eikä puolue näyttäytynyt minkään asian suhteen kulmakarvoja kohottavan harhaoppiselta. Olen kiitollinen heille siitä, että listojen sulkeutumisen lähestyessäkin löytyi heiltä aikaa ja luottamusta minut ulkopuolisena joukkoonsa ottaa. Koska en kuitenkaan tunne puoluetta tai toimintaansa otsikkotasoa enempää en pitänyt itsestäänselvän positiivisena antaa itsestäni kuvaa puolueen asioiden tuntijana. Minä en välttämättä ole hyvä keulakuva millekään puolueelle, enkä varsinkaan asialle, jota en täysin tunne ja joka ei tunne minua. Siksi sitoutumattomuus tuntui ja tuntuu yhä reilulta kaikkia osapuolia kuin myös ulkopuolisia äänestäjiä ajatellen.

Pienen puolueen ajattelin olevan sellainen, jolle voin suoda mahdollisimman paljoa hyvää tehden huonoimmassakin tapauksessa mahdollisimman vähän pahaa. Koska Feministinen puolue ei ollut väljyydessäänkään minkään asian suhteen täysin toista mieltä kuin itse olen, saatoin sen tavoitteisiin samastua.

Täydellisessä maailmassani ihminen voisi kuulua useaan puolueeseen, aivan samoin kuin mihin hyvänsä yhdistykseen, ja saattaisi kantaa ylpeänä niiden viittoja aina tilanteen salliessa. Olen useassa kysymyksessä lähellä toisia puolueita ja koen, että asioita ajaessa voisin hyötyä heidän osaamisestaan ja verkostoistaan. On myös puolueita joiden linjojen suhteen en löydä kovinkaan paljoa yhteistä. Jos voisin mistään luopumatta valita voisin kuulua ja jäsenyydelläni tukea noin kourallista puolueita.

Taru Turunen mainitsee haastattelussa useaan puolueeseen kuulumisen olevan laitonta. En löytänyt tästä mainintaa mistään verkon syövereistä, mutta hakuterminlaadintataitoni saattavat olla ruosteiset. Epäilen tätä laittomuuskulmaa, koska jos näin olisi, ei asiaa välttämättä tarvitsisi kirjata kurinpitoseikkana puolueiden sääntöihin.[4]

Mikäli useaan puolueeseen kuuluminen on estetty puolueiden säännöistä johtuen, olisi asia helppo myös ratkaista. Tervetuloa jäseneksi, toivotettaisiin tulijalle, ja otettaisiin ilolla vastaan hänen muassaan tuoma asiantuntemus ja verkostot. Siinäkin tapauksessa, että joissakin asioissa hän tukeutuisi ensisijaisesti toiseen puolueeseen ja saattaisi jopa rakentaa näiden välisiä siltoja.

Edelleen useaan puolueeseen kuuluminen voisi aikanaan vaikuttaa siihen, millaisella järjestelmällä vaaleja pidettäisiin. Voisivatko ehdokkaat olla samalla listalla aivan omina itseinään ja kertoa osana kampanjaansa siitä, mihin puolueisiin tulevat todennäköisesti työkaluina tukeutumaan. Kuvittelen tämän mahdolliseksi. Tällöin puolueilla olisi myös mahdollisuus keskittyä yksittäisiin asioihin ja olla niissä paras. Silloin saattaisi toteutua oikeasti siten, että joku kysyisi Kokoomuksen kantaa talouskasvukysymyksiin, Keskustan maatalousasioihin, SDP:n nykyisten ja entisten työllisten edunvalvontaan, Vihreiden lonnonsuojeluun ja esimerkiksi Feministisen puolueen tasa-arvoon. Ja tietoa saatuaan saattaisi kiittää siitä, että harkitsenpa tätäkin, tämä täydentää mukavasti sitä aiemmin toisaalta saamaani informaatiota. Kiitos avusta ja nähdään taas, sanoisi, ja puolueen tietäjä kiittäisi kuin työkalu kiittää.

En vielä kuulu mihinkään puolueeseen, mutta kenties jonakin päivänä kuulun useaan. En ollut ainoa aiemmin vältellessäni inhosta ja sitoutumisesta johtuvana puolueita, joten tuskin olisin ainoa silloinkaan, jos voisin valita parhaat päältä ja tukea niitä kuten tukea taitaisin. Nykytiedolla asia on puolueiden säännöstöistä kiinni, mutta vaikka laki asiaa rajaisikin, en keksi miksei sitä kävisi muuttaminen. Miksi valita paras jos voi valita parhaat. Tai vähiten huonot ja kehitellä niistä parempia.

1. YLE: Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Turusen haastattelu vuodelta 2011.

2. Suomen Akatemia: “Suomalainen demkokratia on vakaalla pohjalla”, julistaa Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori Heikki Paloheimosta tehdyn haastattelun otsikko vuonna 2016.

3. Helsingin Sanomat: “Poliittisista virka­nimityksistä on tullut niin sitkeä maan tapa, että niitä vastaan alkaa olla turha taistella”, kirjoittaa Marjutta Liiten.

4. Joitakin poimintoja useaan puolueeseen kuulumisesta. SDP-puolueen säännöt 2020 julistaa, että toiseen puolueeseen kuuluminen tai listoilleen ehdolle asettuminen on kurinpitotoimen peruste (tästä kohdassa “6§ Jäsenen kurinpitotoimet ja erottaminen”). Kokoomuksen “Usein kysyttyä” -palsta jäsenpalvelusivullaan kertoo, että “Yhdistyksen jäsen tai jäseneksi pyrkivä ei saa kuulua muuhun puolueeseen eikä varsinaisena jäsenenä muuhun Kansallinen Kokoomus r.p:n jäsenyhdistykseen”. Perussuomalaisten säännöt sanelevat samanveroisesti, että “Puolueen henkilöjäsenen on oltava vähintään 18 vuotta täyttänyt hyvämaineinen Suomen kansalainen, joka ei ole toisen Suomessa toimivan puolueen jäsen.” (otsikon “4§ Henkilöjäsenet” alla). Asiaa jokaisen ryhmittymän osalta tarkastamatta otaksun tämän olevan yleinen linja ja maan tapa. Miksi kieltää jokin joka olisi jo lähtökohtaisesti laitonta, ihmettelen minä.