Tulevissa eduskuntavaaleissa kilpaillaan leikkauslistoilla, jos jotakin voi päätellä siitä, paljonko valtakunnan ykkösmediat käyttävät valtion talouden kestämättömästä tilanteesta kertomiseen [1]. En kuluta aikaa leikkauslistojen miettimiseen vaan pohdin sijastaan tulopuolen parantamista. Eräs hyödyntämätön tulonlähde olisi huumekaupan ottaminen valtion haltuun, ja koska sen voi toteuttaa koskematta ihmisten ja yritysten veroasteisiin, on asialle odotettavissa laajaa tukea puolueiden taloudellisista ideaaleista huolimatta.

Tarkoitan huumeilla tässä yhteydessä nyt laittomiksi katsottuja päihdyttäviä aineita. Tarkka linjanveto kannabiksesta kokaiiniin ja erilaisiin kemikaaleihin sekä sieniin ei ole tässä kohdin oleellinen. Tärkeämpää on suuri linjanveto.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on esittänyt kaikkien huumeiden rangaistavuudesta luopumista [2]. He eivät ottaneet tuolloin puoltavaa kantaa kaupan laillistamiseen, mutta piiloudun taaksensa väittäessäni että huumeet ovat joka tapauksessa tulleet jäädäkseen eikä asian kieltäminen auta oikeiden ongelmien ratkaisemisessa. Jo vuonna 2018 hieman alle neljäsosa Suomen aikuisista oli käyttänyt vähintäänkin kerran jotakin laitonta huumetta ja tuolloin nuorista aikuisista käyttökokemuksen tai useampia omasi lähes puolet [3]. Vaikka Suomi loistaakin nuorten huumekuolemien määrissä pidän todennäköisenä sitä, että trendi on pysynyt samansuuntaisena.

Huumeiden käytössä on nähdäkseni muutama suuri ongelma. Yhtenä on se, miten käyttäjän tulee rikkoa lakia voidakseen saada huumeista kuvittelemaansa hyötyä. En usko porttiteoriaan enkä murehdi sitä, että huumausainelakia vasten rikolliseksi päätynyt ihminen päätyisi seuraavaksi koettelemaan verolakeja ja myöhemmin vaalilakeja, mutta ongelma on silti merkittävä, koska toisin kuin punaisia päin kävelijä, voi huumausainerikoksesta syntyä merkittävästi elämään vaikuttava merkintä rekistereihin. Täydellisessä maailmassa, jossa lainrikkomukset kirjautuisivat automaattisesti oikein, olisi kaltaisteni nuorten joukossa merkittävä määrä yhteiskunnassa toimimista vaikeuttavan rikoksen tehneitä ihmisiä. Koska kiinnijääminen on epätodennäköistä ei tämä riski ole realisoitunut kaikkien kohdalla, mutta toteutuessaan seuraukset ovat silti muutoin tasapainoista elämää horjuttamaan kykeneviä, enkä pidä sitä oikeudenmukaisena enkä tarpeellisena. THL puoltaa näkemystäni asiassa ottaen kantaa seurausten arvaamattomuuteen ja syrjäyttämisuhkaan [4].

Täydellisessä maailmassa juuri kukaan ei tietenkään tarvitsisi huumausaineita eikä lailliseksikaan muutettavia päihteitä.

Se, mikä oikeesti vois auttaa, on yhteiskunnan parantaminen. Koska miks ihmiset alkaa nisteiks, se on se kysymys. Miks kukaa haluis alkaa käyttää huumeita? Se on se juurikysymys. Vastaus siihen on: elämä menee päin vittuu. Miks ihmisten elämä menee päin vittuu? Monta syytä. Ne syyt pitää ratkaista. Se on se ongelma, ei se, et on huumeita. Se ongelma on se, että on elämiä, jotka ei oo elämisen arvoisia.” -Lucas [5]

En usko että kukaan hyvinvoiva ihminen siirtyisi käyttämään huumausaineita vaikka ne olisivat laillisia. Sen sijaan huumausaineiden rangaistavuudesta luopuminen ja laillistaminen normalisoisi sen arjen ja pyhän, jota jotkin ihmiset nyt salaisuutta säilöen elävät. Kun huumausaineista voisi puhua yhtä vapautuneesti kuin alkoholista, tupakasta ja kahvista avautuisi meille mahdollisuus puuttua myös käytön ongelmista ja hyödyistä niin yksilö- kuin yhteisötasollakin. Huumeet ovat hyvin kuplautunut asia, hieman samalla tavalla kuin purjehtiminen, punk ja ihmiskauppa. Joissakin piireissä asiasta puhutaan pienellä kynnyksellä, toisissa pöydissä ei lainkaan. Viitisen vuotta sitten joka neljäs suomalainen ilmoitti käyttäneensä laittomia huumausaineita vähintäänkin kerran, mutta montako sellaista ihmistä sinä tiedät? Toteutuuko omassa kuplassasi joka neljäs, tiedätkö yhtäkään? Onko jokainen käyttänyt? Minä kuulun tähän tilastoon hurjan nuoruuteni parin polttokokemuksen tähden, ja onnekseni kuulun myös tähän joukkoon, jolle ei seurannut tästä hallinnollisia seuraamuksia, mutta harvojen kanssa asiasta tuolloin puhuin. Enkä ollut tässäkään suhteessa ainoa, sillä uutisointi kertoo huumekokemuksista puhuttavan pääasissa valikoidusti rajatulle piirille [6]. Tämän myötä päivänselvä asia ei nouse päivänvaloon ja haitallinenkin käyttö salataan viimeiseen asti eikä apua osata tai haluta hakea.

Kenties puhuminen avaisi ihmisten silmiä sille, kuinka laajamittaisesta ongelmasta puhutaan, ja käyttöön mielletyt haitalliset leimat vähenisivät. Kaikki käyttäjät eivät ole ongelmakäyttäjiä, käyttöä tapahtuu muuallakin kuin rokkareiden kesken takahuoneissa, ja se maanantain aamupalaverissa pirteänä esiintyvä ihminen voisikin yllättäen olla tunnistettua suuremman avun tarpeessa. Mikäli sellaista voisi hakea joutumatta alttiiksi yllättäville dynaamisille vaikutuksille, jotka voivat pilata elämää enemmän kuin vielä siinä ja siinä haitattomaksi mieltämänsä huumausaineiden käyttö.

Siispä ensimmäinen huumeisiin liittyvä ongelma on yksilöllinen ja ihmiskeskeinen. Tähän iso apu olisi rangaistavuudesta luopuminen, jotta nytkin aktiiviset käyttäjät voisivat tulla helpommin näkyville ja hakea apua niihinkin ongelmiinsa, joihin nyt ratkaisuksi käyttävät huumausaineita ja muita päihteitä.

Toinen ja yhteiskunnallisesti laaja ongelma on huumausaineiden saatavuus ja siihen liittyvä kauppa. Koska huumeita ei voi saada laillisesti, jos sivuutetaan huumausaineina hyödynnettävät lääkkeet, tarkoittaa tämä sitä, että kaikki käyttö on vähintäänkin välillisesti rikollista ja rikollisuutta hyödyttävää, jollei käyttämäänsä ainetta pysty tuottamaan itse tai tiedä välittäjänsä pystyvän tähän. Huumausainekaupan on oltava erittäin kannattava liiketoimi, sillä hyvää hyvyyttään kukaan ei lähtisi kuljettamaan huumeita toiselta puolelta maapalloa suomalaisen monipäihdekäyttäjän päiväannoksia turvaamaan. Jos rahaa ei tulisi tarpeeksi riskiin nähden ei maahan tulisi päihdettäkään. Mikäli valtiotasolla laillistaisimme mahdollisimman laaja-alaisesti erilaisia huumausaineita ja järjestäisimme ne myyntiin Huume-Alkoon (ystävien kesken Halko) saisimme paitsi työllistettyä myyjiksi kokemusasiantuntijoita, tippuisi myös järjestäytyneen rikollisuuden huumekaupasta Suomen markkinoilla saatavat tuotot. Samalla laadun suhteen päästäisiin sellaiseen tasalaatuisuuteen, ettei käyttäjien tarvitsisi jännittää mitä odottamattomia myrkkyjä aineen mukana elimistöön tulisi. Tämä säästäisi myöhemmin myös terveydenhuollon kustannuksia. Harva enää ostaa kotipolttoista viinaakaan, kun tuttua ja turvallista ainetta saa lujasti verotettunakin valtion alkoholikaupasta.

Suomen valtio toteuttaa lainsäädännössään Euroopan unionin ja Yhdistyneiden kansakuntien linjauksia, eikä loikka huumevaltioksi ole kansainvälisesti muutoinkaan helppo tehtävä. Maailmanlaajuisesti käydään yhä sotaa huumeita vastaan, vaikka huumeet voisi nähdä työkaluna, joilla ihmiset kestävät muutoin hankalia elämiään. Tällä ajattelutavalla investoinnit voisi suunnata siihen, kuinka ihmisille saataisiin paremmat olosuhteet ja sellaista tukea, ettei huumeita tarvittaisi elämässä selviämiseen. Ennaltaehkäisevä tuki, sosiaali- ja terveyspalvelut, mielenterveystyö, kaikkeen tällaiseen olisi mielekkäämpää käyttää rahaa kuin huumeiden vastaiseen työhön. Matka on pitkä, mutta mitä varhaisemmin askelia alkaa ottaa, sitä pikemmin pääsemme perillekin.

Dynaamisia vaikutuksia halajavat voisivat myös miettiä millainen turismiryntäys olisi luvassa kun sana kiirisi, että Suomessa voi nähdä revontulia koko reissun ajan pilviselläkin säällä, eikä ensimmäiseen havaintoon tarvitsisi Helsinki-Vantaata pidemmälle mennä. Ja jos kohtaisi ongelmia olisi yhteiskunta tukena muutenkin kuin putkalla pelottamalla. Vaikutukset olisivat väistämättä positiiviset yhtäältä siksi, että ongelmat meillä joka tapauksessa huumeita työkaluina käyttävän väestömme suhteen jo ovat, mutta käytöstä ei saada vähäistäkään tulovirtaa, jolla tukipalveluita voisimme kustantaa. Ehkä jonkin siirtymäjakson jälkeen pääsisimme samaan kuin alkoholin suhteen on käynyt, että yhä nuoremmat käyttävät päihdettä yhä pidättyvämmin. Sota huumeita vastaan ei vienyt niitä pois eikä edes vähentänyt käyttöä, mutta miten kävisikään rauhanteon jälkeen?

[1] Esimerkiksi Helsingin sanomien Teemu Muhosen analyysi kertoo kuinka Suomi on siirtymässä sopeutusten aikaan, jutussa on avattu puolueiden suunnitelmia tämän suhteen. Ylen sivuilla Heidi Sullström haastatteli asiantuntijoita valtiovarainministeriön leikkaustarpeiden vaikutuksista. Näin joitakin poimiakseni.

[2] Keskustelua huumeiden käytön rangaistavuudesta luopumisesta on käyty myös tässä vuoden 2022 aikana, mutta lähteistän THL:n blogimerkinnän vuodelta 2018.

[3] THL:n sivuilta löytyy tämäkin tietopari vuoden 2018 päihdetutkimuksen yhteenvedosta: “Suomen aikuisista 24 prosenttia on kokeillut ainakin kerran elämässään jotain laitonta huumausainetta (…)” ja “Tavallisinta kokeilut ja käyttö on 25–34-vuotiailla nuorilla aikuisilla, joista lähes puolet (45 %) oli huumekyselyn mukaan kokeillut huumeita joskus elämänsä aikana.”

[4] Samainen THL:n blogimerkintä vuodelta 2018 kertoo myös seuraavaa: “Ongelmallista on, että käyttörikos merkitään aina, myös huomautustapauksissa, poliisiasiain tietojärjestelmään, missä se säilytetään tapauksesta riippuen 5–10 vuotta. Päätös syyttämättä jättämisestä ei poista huumemerkintää tietojärjestelmästä. (—) Vaikka oikeudelliset seuraamukset näistä ovat suhteellisen vähäisiä, rekisterimerkinnän vaikutukset nuorten henkilöiden elämänkulkuun voivat olla arvaamattomia ja altistaa syrjäytymiselle.”

[5] Lucasin sitaatti on Tuija Kalliomäen Longplayssa marraskuussa 2022 julkaisemasta jutusta “Suuri puhdistus”.

[6] YLE:n sivuilla julkaistu Meeri Niinistön ja Ilkka Loikkasen artikkeli “Muilta piilossa” kertoo huumeenkäytön salaisesta luonteesta.